Suomeksi På svenska In English
Asiaa alpakoista

Alkuperä ja historia 

Alpakka on sukua kamelille, laamalle, guanacolle ja vikunjalle, se on siis kamelieläin. Se on kotoisin Perun ja Chilen rajavuoristosta Andien tasanteilta entisen inkavaltion alueelta. Alpakka on vanhin tunnettu ihmisen jalostama kotieläin noin 6000 vuoden takaa, se ei siis ole alkuperältään kesytetty villieläin vaan ihmisen määrätietoisen toiminnan tulos. 

Alpakan uskotaan polveutuvan lähinnä villistä vikunjasta ja inkojen aikaan ainoastaan kuninkaalliset saivat käyttää alpakanvillasta valmistettuja tuotteita. Laama eroaa alpakasta inca_statesekä suuremman kokonsa että alkuperäisen käyttötarkoituksensa puolesta. Laama on jalostettu kantamaan taakkoja, kun alpakan tehtävänä on ollut harvinaislaatuisen villan tuottaminen. 

Espanjalaisten konkistadorien valloittaessa Etelä-Amerikkaa alpakoita tapettiin miljoonittain. Inkojen jälkeläiset onnistuivat säilyttämään peruskannan alueella viemällä eläimensä pois espanjalaisten ulottuvilta korkealle vuoristoon, jossa vuosisatojen aikana alpakoista kehittyi erittäin kestävä ja vähällä toimeentuleva laji. Ne olivat jälleen suuressa vaarassa 1980-luvulla, kun perulainen sissiliike "Loistava Polku" halusi saada paikalliset maanviljelijät otteeseensa lahtaamalla suuria määriä alpakoita. 

2000-luvun alussa alpakoita oli eniten Perussa, noin 2.5 miljoonaa, ja Boliviassa niitä oli puolisen miljoonaa. Chilessä ja Argentiinassa niitä lienee arviolta 50 000 yksilöä. Nykyään niitä kasvatetaan Etelä-Amerikan maiden lisäksi useissa länsimaissa kuten Australiassa (n. 45 000-50 000 eläintä), Yhdysvalloissa, Uudessa Seelannissa, Englannissa, Saksassa,  Sveitsissä, Kanadassa sekä vähemmässä määrin myös muissa maissa. Suomessa niitä oli vuonna 2006 noin 150-180 kpl.  

Alpakoiden uusi tuleminen alkoi toden teolla 1980-luvulla, jolloin ensimmäiset alpakkakasvattajat aloittivat toimintansa länsimaissa. Alpakoita oli ollut tätä ennenkin muutamien yksilöiden laumoissa, mutta vasta 1980-luvun lopulla läntisestä kasvatustoiminnasta alkoi tulla systemaattista. Ensimmäiset eläimet vietiin Yhdysvaltoihin vuonna 1984, Australiaan ja Uuteen Seelantiin ne saapuivat 1989. Sissien toiminnan vuoksi Perun valtio antoi lopulta 1990-luvun alkupuolella maastavientilupia melkoiselle määrälle alpakoita, joista ensimmäiset saapuivat Yhdysvaltoihin vuonna 1993. Niitä vietiin niin paljon Yhdysvaltoihin viiden vuoden aikana, että vuonna 1998 amerikkalaiset kasvattajat päättivät suurella äänten enemmistöllä sulkea alpakkarekisterinsä uusilta tuontieläimiltä. Nykyään alpakankasvattaminen on useissa länsimaissa varsin kannattava elinkeino, tosin valtaosa laumoista käsittää alle 10 eläintä.

Rotumääritelmät 

Alpakoita on kahta tyyppiä: pörröisellä turkilla varustettu huacaya, joita on n. 98% maailman alpakoista, ja harvinaisempi suri, jonka villa on silkkisempää ja laskeutuu kynämäisinä kiharoina. 
 huacaya
  
 Huacaya 


























suri_14

 Suri


























Alpakoille on laadittu kansainvälisesti hyväksytyt rotumääritelmät, joskaan ne eivät ole käytössä tarkalleen samanlaisina joka maassa. Alla on lyhyt yhteenveto yleisimmin esitetyistä kuvauksista.

Ihanteellisen alpakan yleisvaikutelma on neliömäinen. Neljä vahvaa jalkaa asettuvat tasa-painoisesti eläimen alle antaen sille elegantin olemuksen ja mahdollistaen sulavat, yhdensuuntaiset liikkeet. Ihanteellisella alpakalla on pehmeä, tiheä villa, joka jatkuu runsaana alas vapaisiin asti. Lauman tähdet tunnistaa yleensä kaukaa ylväästä asennostaan ja tyylikkyydestään. 

Tyypillisimpiä virheitä ovat mm. 

  • laamaan viittaavat piirteet kuten banaaninmuotoiset korvat ja liian suuri koko 

  • purentavirheet, yleensä voimakas alapurenta (ovat perinnöllisiä) 

  • jalkojen asentovirheet (kinnerahtaus, varvasahtaus, pihtipolvet jne.) 

  • selkä ei ole suora (aina tunnusteltava käsin!) 

  • väärät mittasuhteet  

  • villa ei ole riittävän tiheä tai se ei ole laadullisesti riittävän hienoa tai riittävän peittävä 

  • sinisilmäisyys ei ole toivottava piirre, sillä se on periytyvä ominaisuus ja kytköksissä kuuroutta aiheuttavaan geeniin 

  • lisääntymiselinten erilaiset virheet: kivespuutokset, eri kokoiset kivekset, vulvan epämuodostumat jne. 

  • virheellisesti muodostuneet nisät (yleensä liian paljon tai liian vähän nisiä) 

Hoito 

Alpakat ovat helppohoitoisia ja tyytyvät vaatimattomiinkin oloihin, kunhan perusasiat ovat kunnossa. Ne ovat laumaeläimiä, joten niitä on aina oltava vähintään kaksi tai mieluummin kolme, jotta ne voivat toteuttaa luontaista laumakäyttäytymistään. Yleensä muut eläinlajit eivät kelpaa niille seuraksi. 

Alpakoiden pääasiallinen ruoka on korsirehu eli etupäässä heinä, jonka pitäisi olla hyvälaatuista (ei pölyä tai hometta, mieluummin pehmeän lehtevää kuin kortista). Lisäksi Suomen oloissa on syytä tarjota hieman täysrehua tasapainottamaan pitkää sisäruokintakautta. Ruokailua varten tulee järjestää riittävästi kaukaloita tai astioita, jotta myös vahvempiaan väistävät eläimet saavat varmasti tarpeeksi ravintoa. Suositus on n. 70 cm kaukalotilaa eläintä kohti. Vesi on pidettävänä sulana ja mieluummin hieman plussan puolella myös talvella.   

Laidunpinta-alaa tulisi hyvätuottoisella laitumella olla n. 5000 m²/10 eläintä, tarhauksessa riittää vähempikin, jolloin niille tuodaan lisäruokaa säännöllisesti. Pääsääntöisesti alpakoiden tulisi saada olla ulkona. Kesäaikana on huolehdittava siitä, että eläimillä on mahdollisuus hakeutua varjoon suorasta auringonpaisteesta tai vastaavasti suojaan sateelta niin halutessaan. Metsätarhat ja muut mahdollisesti villaa roskaavaa kasvustoa kasvavat alueet eivät alpakan tarhaksi sovellu. Talvisaikaan alpakoille on tarjottava vedoton, lämpöä pitävä suoja, jonne ne on mahdollista sulkea kovien pakkasten aikana. Silloin tallin sisälämpötila saa mielellään olla 1-3°C, myös tallin kosteus on huomioitava.  Yleensä ne tahtovat ulkoilla jonkin verran jopa -30°C pakkasellakin, mutta niillä pitää olla mahdollisuus päästä sisään halutessaan. Eläinten käytöstä on seurattava pakkasilla ja tarvittaessa loimitettava kylmissään olevia eläimiä sekä järjestettävä talliin lisälämmitystä. 

Eläinten fyysistä kuntoa ja ravintotasoa kannattaa tarkkailla säännöllisesti, helpoiten se käy muiden toistuvien hoitotoimien yhteydessä (kynsien leikkuu, mahdollinen hampaiden lyhentäminen). Ns. Body Scoring -menetelmä on helppo oppia pienen harjoituksen jälkeen, ellei säännöllisiä punnituksia ole mahdollista suorittaa. Käytännössä eläimen lihavuustasoa arvioidaan käsin tunnustelemalla ja havainnoista pidetään kirjaa. New Zealand Alpaca Associationin suomennetut ohjeet tämän menetelmän käyttöön löytyvät linkkilistasta.


Alpakan ostajalle avuksi Ostajan opas

Aina alpakkaa ostaessa on syytä kiinnittää huomiota useisiin asioihin mm alpakan ominaisuuksiin ja käyttötarkoitukseen. Tätä helpottaaksemme, olemme tehneet alpakan ostajalle avuksi oppaan. Oppaasta löydät asioita, joihin on hyvä paneutua sekä ennen eläimen hankintaa, että käydessäsi paikanpäällä katsomassa pontentiaalista ostettavaa eläintä.
Ostajan opas

Kouluttaminen 

Alpakat ovat oppivaisia eläimiä, ne voidaan opettaa esim. kulkemaan riimussa ja ylittämään esteitä ohjaajan kanssa. Ne ovat saaliseläimiä, joten kouluttaminen vaatii hieman aiheeseen ja eläinpsykologiaan perehtymistä. Alpakanvasan sanotaan oppivan kaikki elämänsä tärkeimmät asiat ensimmäisten 24 tunnin aikana, joten erityisesti elämän ensimmäiset kokemukset vaikuttavat pitkään. 

Yhteistyö uuden tulokkaan kanssa alkaa kaikkein helpoimmin, jos omistaja totuttaa vasaa käsittelyyn ja ihmisen läsnäoloon heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Kun emä ja vasa ovat ensin rauhassa saaneet tutustua toisiinsa, on omistajan hyvä rauhallisin ottein ja mieluiten täysin hiljaa pysyen sivellä käsin vasa päästä varpaisiin, jonka jälkeen vastasyntynyt jätetään emänsä kanssa opettelemaan elämän aakkosia. Kun sama toistetaan ensimmäisten elinviikkojen aikana muutamia kertoja, oppii vasa ihmiseen ja käsittelyyn helpommin. Yleisesti ottaen alpakat kokevat ihmisen koskettamisen ja kiinni pitämisen pelottavana, ja pyrkivät usein pois tilanteesta. Säännöllinen rauhallinen käsittely ja toistuvat rutiinit helpottavat vaikean tilanteen hyväksymistä. 

Kamelieläinten kanssa on erittäin menestyksekkäästi käytetty Linda Tellington-Jonesin hevosille kehittämää TTeam-metodia, jota näkyvimmin alpakkamaailmassa on tuonut esille Marty McGee-Bennet. Linkkisivulta löytyy yhteys myös useisiin hänen artikkeleihinsa. 

Villa

Alpakan villan perusvärejä on vähintään 22, mutta erilaisia sävyjä on lukemattomia. Eniten maailmassa on valkoisia alpakoita villan helposta värjättävyydestä johtuen, varsinkin Perussa on erikoistuttu valkoiseen väriin. Lähinnä villan prosessointia silmällä pitäen suuri osa maailman alpakankasvattajista on päätynyt  jalostamaan vain yksivärisiä eläimiä. Myös eläimet, joilla on muuta kuin pääväriä esimerkiksi päässään tai jaloissaan, tekevät yleensä enemmän tai vähemmän kirjavia jälkeläisiä. Alla on Australian Alpaca Associationin värikartta. 

karvat1
karvat2

Villa on maailmanlaajuisesti tärkein syy alpakoiden kasvattamiseen. Eläimet keritään lampaiden tavoin yleensä kerran vuodessa, mutta tässä on jonkin verran yksilöllisiä vaihteluita. Eläin pitäisi ennen keritsemistä puhdistaa irtoroskista mahdollisimman hyvin. Lisäksi kerinnän jälkeen villa puhdistetaan huolella sekä poistetaan mahdollisimman suuri osa karkeista peitinkarvoista. Sen jälkeen villa voidaan karstata, kehrätä langaksi, kutoa kankaaksi tai vaikkapa huovuttaa. Yhdestä alpakasta saadaan keskimäärin 3-4 kiloa villaa, josta parhaan eli satulansijan osuus on n. 40-50% eläimestä riippuen. 

Aina kerinnän yhteydessä kannattaa jokaisesta alpakasta ottaa pieni n. 8 x 8 cm kokoinen villanäyte, joka leikataan mahdollisimman läheltä ihoa keskeltä kylkivillaa. Koko villatapulin mittaisesta näytteestä voidaan pakata osa yksilöllisesti ao. eläimen tiedoin varustettuna pieneen muovipussiin ja toimittaa analysoitavaksi vaikkapa Yocom-McCollin laboratorioon USA:han (myös muita laboratorioita on). Osan villasta kasvattaja voi säilyttää omaa arkistointiaan varten. Analyysin perusteella on mahdollista seurata pitkällä aikajänteellä omien eläintensä hyvinvointia ja jalostuskelpoisuutta villan suhteen. Ihannetapauksessa villa-arvot eivät merkittävästi muutu eläimen eliniän aikana, mutta tämä on harvinaista sillä arvot vaihtelevat esim. terveydentilan, stressin, ravinnon, hormonitasapainon sekä muiden olosuhteiden vaikutuksesta. Alpakan ensimmäinen villa on sen elämän hienoin ja yleensä jokainen kerintäkerta hieman paksuntaa kuitua.

Alpakan villan hienoutta mitataan mikroneissa (MC = Micron, AFD = Average Fibre Diameter tai MFD = Mean Fibre Diameter), mutta myös muita ominaisuuksia arvioidaan ja mitataan kuten karkeiden karvojen osuutta ja näytteen tasalaatuisuutta. Analysoimalla pyritään ennakoimaan kuidun sopivuus aiottuun tuotantosuuntaan ja halutuille markkinoille. Villan hinta riippuu näistä seikoista sekä mm. väristä ja saatavuudesta. Alla olevassa kuvassa on esitetty millaisiin tuotteisiin eri tyyppiset villat soveltuvat parhaiten.

villan_kaytto

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Eläimiä hankkiessa on analyysituloksiin suhtauduttava positiivisen kriittisesti: on hyvä, että analyysejä on teetetty, mutta merkityksellistä on missä, milloin ja millaisessa alpakan elämänvaiheessa näytteet on otettu huomioiden sairaudet, synnytykset jne. Kunnianhimoinen kasvattaja pyrkii testaamaan eläintensä villat säännöllisesti ja pystyy tarvittaessa esittämään analyysitulokset pidemmältä aikajänteeltä, samoin kuin kertomaan vanhempien tuloksista. Tiettyjen villan ominaisuuksien periytyvyys on korkea, erityisesti kuidun paksuus ja tuottokyky kuuluvat näihin.

Huacayan villan arvioinnin painopisteet ovat hienous 30%, tiheys 30%, kiharuus 15%, tasalaatuisuus 10%, tapulin pituus 10%, värin kirkkaus 5%. Villan crimpistä eli kiharuudesta riippuu moni seikka työstettävyydessä ja lopputuotteen valinnassa, sillä kiharainen kuitu on elastista ja karvojen asettuessa tiukasti limittäin kuituja mahtuu samalle alueelle enemmän eli villaa saadaan yhdestä eläimestä enemmän.

 

©Alpakkakasvattajat ry - Alpackauppfödare rf